2007

Verkkojuttu 5/2007:Lauri vei aatetta eteenpäin

Urheilukalastusaate lähti maassamme kehittymään palavahenkisten edelläkävijöiden ansiosta. Alex. Hintze, Herman Renfors sekä kirjailija Juhani Aho olivat niitä uranuurtajia, joiden aatteet ja teot loivat pohjan urheilukalastuksen ja perhokalastuksen kehittymiselle Suomessa.

Juhani Aho totesikin aikalaisilleen: ”Kalamies minä olen enemmän kuin mitään muuta”. Ahon toteamus kiteyttää Lauri Syrjäsen elämänkaaren. Laurin sielun palo ja rakkaus harrastustaan kohtaan sekä väsymätön aatteen eteenpäin vieminen Suomen perhokalastajille ja perhonsitojille liittävät hänet näiden suurmiesten joukkoon.

Lauri Syrjänen nuoren oppilaansa kanssa. Kuva: Pasi Kettunen.

Teksti: Pasi Kettunen


Lauri näki perhokalastuksessa kaikkein tärkeimmäksi aatteen viemisen eteenpäin. Syrjänen koki tärkeäksi, että perhokalastajat käyttäytyvät vesillä moitteettomasti ja sääntöjen mukaan. ”Perhokalastus on herrasmiesten laji”, oli hänellä tapana sanoa.

Lukemattomat kerrat hän nousi junaan matkaten ympäri Suomea kouluttamaan perhokalastajia ja perhonsitojia. Sain usein Laurilta puhelinsoiton, jossa hän myhäillen kertoi jonkun oppilaan tai perhokalastusseuran ottaneen askeleen eteenpäin. Palkkioksi Laurille riitti junalippu sekä mielihyvän tunne oppilaan onnistumisesta ja kehittymisestä.

Perhonsidonnassa lohiperhot olivat lähinnä Laurin sydäntä. Lauri itse sai sidontaoppinsa Pirkanmaalta ja oli juuristaan ylpeä. Lisäksi vanhojen lohiperhomestareiden Pryce-Tannattin ja Jorgensenin teokset olivat Syrjäselle tärkeitä peruspilareita perhonsidonnassa. Laurin opettamat lohiperhojen mittasuhteet ja rakenteet pohjautuivatkin edellä mainittuihin oppeihin.


Lauri Syrjänen (edessä oikealla) ystävineen.

Opettajana ehdoton

Perhonsidonnan opettajana Lauri oli ehdoton. Opettajan sidontatekniset ratkaisut olivat perusteltuja ja loppuun asti mietittyjä. Usein hän tuumasi jonkin huonon sidontaratkaisun olevan ”Kukkolan poikien konsteja".

Jos Laurilta kysyi neuvoa, kuinka paljon siikasia esimerkiksi kurkkuhäkilään tulisi laittaa, sai useasti vastauksen: ”Sopivasti”. Näin hän antoi tilaa sitojan omiin pohdintoihin ja ratkaisuihin. Syrjäsen opissa olleille tulivat varmasti tutuiksi perhojen mittasuhteet sekä Danvillin 6/0 valkoinen lanka.

Itse oivalsin, mistä perhonsidonnassa oikeastaan on kysymys Tenon Sirmassa 1990-luvun alussa. Vietimme iltaa kortteerissamme. Lauri köllötteli sohvalla lehteä lukien. Sidoin omasta mielestäni upean, korkeasiipisen perhon, joka oli sidontateknisesti kelpo luomus. Syrjänen katsoi syrjäsilmällä valmistunutta perhoa ja tuumasi: ”Kuulehan Kettunen, perhonsidonnassa on tarkoitus tehdä perhoja, ei snobbailla sidontatekniikalla".

Lohiperhojen oikeaoppinen sitominen, oikeat mittasuhteet, hahmo sekä materiaalit olivat kulmakivet, joita Lauri korosti opettaessaan sidontaa. ”Näillä periaatteilla sidotut perhot taatusti kalastavat; sidontajälki paranee kokemuksen myötä.”

Syrjänen ei syttynyt uusille suuntauksille, jos ne eivät olleet perusteltuja tai parempia kuin jo hyväksi koetut. Amerikasta tullut tyyli korkeine siipineen ja pienine päineen sai hänet hymähtämään: ”Kyllähän perhoilla pää pitää olla ja siiven yläreunan korkeus on koukun kita!”

Toisaalta Lauri kyllä arvosti Kelsonin tyyliä sitoa perhoja. Laurin ehdottomiin periaatteisiin kuului, että kurkkuhäkilän ja siipien kiinnityskohtien tulee olla päänlinjan takareunassa. Muut ratkaisut olivat niitä Kukkolan poikien konsteja.

Syrjänen korosti jokaisella lankakierroksella olevan tarkoituksensa. Kurssilaiset kuulivatkin usein huomautuksen paniikkikierrosten tarpeettomuudesta. Kerran epäilevä kurssilainen ihmetteli, että näin sidottu perho varmasti rikkoutuu kalan suussa. ”Minulle riittää, jos joka perholla saan yhden kalan”, kuului vastaus.

Kokeilut mieluisia

Lauri itse kokeili ja testaili mielellään uusia asioita. Sidontatekniset oivallukset ja kokeilut olivat tyypillisiä hänelle. Eräänä kesänä Laurilla oli yksi rasia täynnä kettusiipisiä perhoja. Uhittelipa vielä perhojen olevan sangen vaarallisia lohille. Loppukesästä hän hymähti jättävänsä ketunkarvat kokonaan kettutyttöjen ja ruotsalaisten huoleksi.
Vielä muutama viikko ennen poismenoaan hän kertoi uudesta tavasta kiinnittää spey-perhon siipi.


Yksi Laurin mieliperhoista oli Green Highlander. Kuva: Veli-Matti Saksi.

Lauri arvosti suuresti vanhoja klassisia sidoksia. Mieluiten hän sitoi sellaisen siimansa päähän. ”Levysiivellä saatu lohi maistuukin paremmalta!” Joskus utelin, miksi hän ei itse juurikaan kehittele uusia perhomalleja? ”Hyväksi havaitut vanhat perhomallit ovat toimivia, miksi minun pitäisi keksiä ne uudelleen? Uusien mallien kehittelijöitä kyllä riittää, minä vain sitten valitsen tehokkaimmat omaan käyttööni.”

Uusien perhomallien osalta Laurin periaate oli, että perholla tuli saada 50 kalaa ennen sen nimeämistä. Syrjästä närästikin ihmisten tarve nimetä perhoja liian kevyin perustein. Useat uuden nimen saaneet perhot olivat vain muunnoksia jo kehitetyistä perhoista.

Vanhojen perhomallien kunnioittaminen ja arvostus kulminoitui vuonna 1993 ilmestyneeseen kirjaan "Vanhat suomalaiset lohiperhot". "Päätimme eräällä yhteisellä kalaretkellä aloittaa tämän katoavan kansanperinteen keräämistyön. Tavoitteeksi asetimme tallentaa kaiken vielä saatavissa olevan tiedon, joka liittyy suomalaisen lohiperhon historiaan." Pertti Kanervan kanssa tehty kirja on merkittävä kulttuuriteko sekä Lauri Syrjäsen testamentti tuleville sukupolville.

Täysipäiväinen perhomies

Lauri Syrjänen oli täysipäiväinen perhonsitoja ja perhokalastaja. Vuoden kierto oli suunniteltu pitkälti kalastuksen, sidonnan ja kurssien ehdoilla. Taimenien, kirjolohien ja toutainten jahtaus Koivulan Ismon kanssa kotipuolessa sekä kevään koittaessa matkat Dal-joelle ja Mörrumille olivat Laurille hyvin tärkeitä.

Henkinen koti Laurille muodostui Karigasniemestä ja Ylä-Tenosta. Siellä hän piti kortteeriansa 1980-luvulta asti. Lauri saapui alkukesästä ja lähti etelään syksyllä.

Kalastajan Majatalossa Syrjänen aloitti lohenkalastuskurssit. ”Laurin Akatemiassa” monet harrastajat saivat vuosien mittaan opastusta lohenkalastuksen saloihin. Lauri nautti suuresti siitä, että hän pystyi jakamaan oppejaan ja kokemuksiaan. Tyytyväinen oli ilme opettajan naamalla, kun kurssilainen onnistui saamaan kalan.

Kirjailija Juhani Aho toivoi, että tuonpuoleisessa saisi vielä onkia lohia. ”Mene ja tiedä! Mutta kun sitä oikein ajattelee, niin on se ainakin ihana ajatus.”

Toivottavasti Aho ja Syrjänen, urheilukalastusaatteen sanansaattajat, saavat kohdata toisensa lohijoella. Viimeiseksi jäänyt tumma perho on edelleen kiinni Mestarin perhopenkissä.



(Perhokalastus 5/2007)