2002

Verkkojuttu 5/2002: Perhosiiman käyttäytyminen heiton aikana

Moni perhonheittäjä uskoo varmasti, että hänen perhosiimansa liikkuu sattumanvaraisesti heiton aikana. Näin ei tietenkään ole, vaan siima tottelee tarkasti vavan antamia ohjeita ja luonnonlakeja. On vain pystyttävä tulkitsemaan, mistä odottamattomat liikkeet aiheutuvat.

Teksti ja piirrokset: Carl-Olof Granfelt

Olettakaamme aluksi, että siima on oienneena heittäjän takana vaakasuorana heiton jälkeen ja heittäjä tekee etuheiton. Jos kaikki menee oikein, siima saa nopeuden eteenpäin. Mutta koska siima on kiinni vavan kärjessä, siiman tyvi ei pääse eteenpäin, vaan siima rullautuu eteenpäin, kunnes se on kokonaan oienneena heittäjän edessä.

Näin tapahtuu, jos seuraavat ehdot täyttyvät:

1) Siima on heiton alussa aivan suorana, 2) siima on vaakasuorana, kun heitto lähtee, 3) vavan kärki liikkuu suoraviivaisesti siiman suunnassa, 4) heiton nopeus on sopiva, 5) siiman ja perukkeen rakenne ovat sopivia käytetyn perhon suhteen.

Jos kaikki on näin, siima rullautuu eteenpäin pienellä siimapohjukalla, jonka leveys riippuu lähinnä siiman jäykkyydestä. Se on muuten käytännössä pienin siimapohjukka, joka voidaan saada aikaan sillä siimalla. Mutta harvoin kaikki on juuri näin sopivasti, vaan tahattomasti tai tahallisesti heittäjä voi toimia toisin. Jälkimmäisessä tapauksessa hän siis haluaa antaa siimalle ohjeen käyttäytyä poikkeavasti.

Vavan liike

Tarkastelkaamme ensin tapausta, jossa vavan kärki ei ole liikkunut suoraviivaisesti. Ymmärtääksemme sen, mitä silloin tapahtuu, meidän on palautettava mieleen mekaniikan ensimmäinen laki, jonka mukaan kappale, joka on liikkeessä, jatkaa liikettään suoraviivaisesti, kunnes ulkopuoliset voimat muuttavat liikkeen.

Kun heitto aloitettiin, koko siima sai liikkeen suoraan eteenpäin. Mutta jos vavan kärki ei jatkakaan suoraviivaisesti, vaan liikkuu esimerkiksi ympyränkaaressa, niin se heittoliikkeen lopussa vetää siiman tyven aivan toiseen suuntaan. Mutta siiman kärki perukkeineen on jo saanut liikkeen heiton alkusuuntaan, joten se jatkaa liikettään siihen saakka, kunnes tyven eroava liike vähitellen vaikuttaa siihen. Seurauksena on laaja siimapohjukka ja heitto jää voimattomaksi ja lyhyeksi, koska osa siiman liike-energiasta menee suunnanmuutokseen ja osittain myös suurempaan ilmanvastukseen.

Virhettä, jossa vavan kärki ei liiku suoraviivaisesti, on melkein mahdoton kokonaan eliminoida, eikä sen kokonaan eliminoiminen olekaan aivan ehdottoman välttämätöntä. Vaikeinta sen välttäminen on hitaalla, kokotoimisella vavalla, helpointa nopealla vavalla, jonka jo heittoliikkeen lyhyys tekee helpoksi hallita ja pitää suoraviivaisena.

Vavan kärjen taipuminen korjaa keveissä heitoissa jonkun verran ympyränkehän muotoista liikettä kärjen taipuessa heiton keskivaiheilla. Mutta toisaalta heittäjä usein haluaa heiton loppuvaiheessa rannekäännöksellä "nostaa" siiman yli vavan kärjen, mikä taas huonontaa tilannetta.

Jokainen sitten itse ratkaisee sen, kuinka tärkeänä pitää mahdollisimman suoraviivaisella liikkeellä aikaansaatua mahdollisimman pientä siimapohjukkaa. Pieni siimapohjukka on välttämätön vastatuuleen heitettäessä, mutta myötätuuliheitossakin on pieni siimapohjukka tarpeen takaheitossa, jos tuuli on kova. Lisäksi pieni siimapohjukka mahdollistaa tarkemmat heitot kuivaperhokalastuksessa ja pitkät heitot ovat mahdollisia vain, jos siimapohjukka on riittävän pieni jne.

Monelle silti riittää, että hän pystyy tarvittaessa saamaan aikaan kohtalaisen pienen siimapohjukan. Mutta miksei samalla voisi opetella liikuttamaan vapaa ainakin lähes oikealla tavalla. Niin heittää aiempaa paljon tarkemmin.

Siima rullautuu

Edelläkuvatussa tapauksessa siima on kiinni vavan kärjessä. Tapahtumasarja on aivan samanlainen kuin, jos heittäjä päästäisi siiman etuheiton loppuvaiheessa. Tällöin siima lentää vähän matkaa, kunnes pohjasiiman kitka vähitellen pysäyttää siiman tyven ja siima rullautuu eteenpäin kuten edellisessä tapauksessa. Siima lento loppuu siinä vaiheessa, kun se on rullautunut täysin auki.

Voimme tiivistää pääsäännöksi: Siiman kärki liikkuu suuntaan, johon se "sai käskyn" heiton alkuvaiheessa, siiman tyvi taas suuntaan, jonne vavan kärki ohjaa sen heiton loppuvaiheessa.

Hyvin selvästi tämän havaitsee casting-kilpailulajissa yhdenkäden pituusheitto. Siinä heittäjä yleensä pitää metrin verran pohjasiimaa ulkona vavan kärjestä ja päästää pohjasiiman heiton loppuvaiheessa. Jos heittäjä tällöin liikuttaa vavan kärkeä liiaksi ympyräkaaren tavoin, hän samalla pakottaa siiman tyven suoraan maahan parinkymmenen metrin päässä heittopaikasta. Kärki lentää hyvin oikealla korkeudella, mutta kun tyvi on pudonnut maahan, se vetää vähitellen takaisin koko siiman, joka kasautuu lähelle tyveä.

Tavallinen perhonheittäjä tekee usein päinvastoin. Hän jatkaa takaheiton liikkeen taaksepäin kaaressa pakottaen tyven siten melkein maahan. Jos hän sitten sen takia aloittaa etuheiton liian aikaisin, jottei siima menisi maahan takana, menee etuheittokin täysin pilalle. Eli virheetön takaheitto on hyvän etuheiton edellytys!

On toki tilanteita, joissa tahallaan aiheutetaan laaja siimapohjukka. Näin tehdään esimerkiksi, kun heitetään "mutka ylävirtaan". Kyseinen heitto ei olekaan mitään muuta kuin heitto vaakatasossa suurella siimapohjukalla, jonka joko annetaan oieta yli tai jäädä osittain oikenematta sen perusteella, miltä puolelta heitetään. Molemmissa vaihtoehdoissa osumatarkkuus on huono kuten yleensäkin, jos siimapohjukka on suuri.

Vapaa ei ole siis suotavaa liikuttaa eri tasoissa taka- ja etuheitossa, vaikka niin moni tekee estääkseen siimaa lyömästä vapaan. Tästä kuitenkin seuraa myös vaakatason siimapohjukka, joka yhdessä tavallisen siimapohjukan kanssa muodostaa laajan kallellaan olevan siimapohjukan, mikä on aivan turhaa, koska jos siima ja vapa sopivat yhteen ja heitetään oikein, siima nousee aina nätisti yli vavan kärjen.


1) Teoreettisesti oikein suoritettu heitto vaakatasossa.
2) Vavan kärki on liikkunut ympyränkaaressa.
3) Takaheitto vaakasuorana, etuheitto suunnattuna alaspäin.
4) Taka- ja etu heitto ovat samassa linjassa.


Lyhyt liike

Siitä mikä on oikea heitto, voi olla eri mieltä, ja tekniikkakin vaihtelee vavan nopeuden, siiman ominaisuuksien ja halutun lopputuloksen mukaan. Viime aikoina on jopa kaupallisesti markkinoitu heittotapaa, jossa ranne ei ollenkaan ota osaa heittoliikkeeseen, vaan koko liike syntyy käsivarressa. Tällainen heittotapa on toki helpotus heikkoranteisille, mutta vavan on oltava tähän heittotapaan sopiva.

Jos analysoimme, millainen vavan liike antaa parhaan mahdollisen lopputuloksen eli antaa siimalle tarvittavan jotenkuten suoraviivaisen liikkeen mahdollisimman pienellä voimankäytöllä, huomaamme, että liikkeen on oltava melko lyhyt, mutta tasaisesti kiihtyvä ja sitten yhtäkkiä pysähtyvä. Tällainen liikesarja saadaan, jos käsi siitä asennosta, johon se takaheitossa jäi, viedään yhdensuuntaisesti ja kiihtyvästi eteenpäin, ja sitten yhtäkkiä tehdään rannekäännös heiton loppuvaiheessa.

Jos vapa on nopea, voi yhdensuuntainen liike jäädä melko lyhyeksikin. Jos vapa on hidas, liikkeen on oltava pitempi, mutta rannekäännös voi jäädä vähäiseksi tai lähes puuttua kokonaan, koska vapaan kertynyt jännitys nostaa siiman yli kärjen. Ns. Andersson-heitossa juuri vavan jännityksen purkaantuminen korvaa rannekäännöksen. Liikesarja on tässä tapauksessa sellainen, että vavan pysäyttäminen terävästi tulee kuin itsestään. Siimapohjukka tulee kuitenkin tällä tavoin helposti melko suureksi.

Casting-kilpaheittäjä tekee pituusheitossa juuri näin: Etuheitossa tulee ensin yhdensuuntainen vapaa kiihdyttävä liike ja sen jälkeen voimakas ranteenkäännös, jonka aikana myös vedetään voimakkaasti siimasta. Kiihdytysmatka on paljon pitempi ja rannekäännös voimakkaampi kuin tavallisessa perhonheitossa, mutta periaate on sama.

Siima suoraksi

Mutta palataanpa tässä vaiheessa ehtoon 1. Sen mukaanhan etuheiton alkaessa siiman tulee olla suora. Jollei näin ole, alkukiihdytyksestä menee huomattava osa siiman suoristamiseen ja siimalle vauhtia antavasta liikkeestä jää jäljelle liian vähän.

Tämä tarkoittaa sitä, että takaheitossa siima on saatava suoraksi, mikä onnistuu yksinkertaisesti odottamalla oikenemista riittävän kauan. Varsinkin vasta-alkaja tekee usein sen virheen, ettei odota riittävästi, vaan aloittaa etuheiton liian aikaisin usein peläten, että siima ehtii pudota maahan. Lievimmässä tapauksessa seurauksena on voimaton ja ehkä oikenematon etuheitto, mutta pahimmillaan peruke katkeaa ja perho menetetään.

Harjoitella kannattaa aina oikealla perholla, josta on katkaistu koukku. Villalangan tupsulla kaikkia virheitä ei huomaa.

Sen, että siima on suorana takana, voi tietysti todeta katsomalla, mutta sen myös tuntee varsinkin, jos takaheitto on tehty pienellä siimapohjukalla pienenä nykäyksenä. Mutta oikenemista ei tarvitse nähdä tai tuntea, koska siima tarvitsee takana oikenemiseen täsmälleen yhtä pitkän ajan kuin edessäkin. Eli kun heiton rytmi on sellainen, että taka- ja etuheitto kestävät yhtä kauan, ajoitus on oikea.

Väärän rytmin lisäksi on muitakin syitä siihen, ettei takaheitto ole suora. Esimerkiksi jos takaheitto on ollut liian veltto, jolloin siimapohjukka on yleensä hyvin suuri, siima ei yksinkertaisesti jaksa oieta. Samoin käy takatuulella, jollei takaheitto ole riittävän terävä.

Siima vaakasuorassa

Toisena ehtona onnistuneelle heitolle mainittiin, että siiman on oltava etuheiton alkaessa vaakasuorana. Tällöin kuitenkin edellytetään, että heittäjä yrittää heittää vaakatasossa eteenpäin, kuten pituusheitossa tehdään (etuheitonhan on oltava samassa linjassa, jos siimapohjukka mielitään saada pieneksi).

Jos siima on lähtöhetkellä vaakasuorana takana ja etuheitto tehdään viistosti alaspäin kuten kalastettaessa useimmiten tapahtuu, ei siimapohjukasta tule mahdollisimman pientä, vaikka vavankärki liikkuisikin kauniisti ja suoraviivaisesti. Siksi takaheitto suunnataankin useimmiten hieman viistosti ylöspäin. Tällöin myös riski siiman tarttumisesta rantakasvillisuuteen vähenee.

Jos pitkiä heittoja varten joudutaan pitämään pitkää siimaa ilmassa, se ehtii kyllä takaheiton aikana vajota hieman alaspäin ennen kuin etuheitto pääsee vauhtiin. Sen voi kompensoida laskemalla vapakättä 20-50 senttiä etuheiton alkaessa. Näin tyvi painuu alaspäin ja on linjassa muun siiman kanssa. Casting-kilpaheittäjät, jotka joutuvat pitämään 15 metriä 38 grammaa painavaa siimaa ja metrin pohjasiimaa ilmassa valeheitossa, turvautuvat usein tähän keinoon. Toinen tapa on suunnata takaheitto sopivasti korkeammalle niin, että se on lähtöhetkellä vaakasuorana.

Virheetön takaheitto on hyvän etuheiton edellytys. (Kuva: Jukka Peltonen)

Toisiinsa sopivat siima ja vapa

Ehtoina 4 ja 5 olivat, että heiton nopeus on sopiva, ja että vapa ja siima sopivat yhteen. Hyvässä heitossa siiman lento ja aukirullautuminen pysähtyvät juuri, kun peruke on rullautunut täysin auki, jolloin perho laskeutuu nätisti veden pintaan.

Jos heitto on ollut liian kova, siima ja peruke kyllä rullautuvat auki, mutta siiman jouston takia (kaikki nykyaikaiset siimat joustavat jonkin verran) peruke ja siiman kärkiosa alkavat tulla taaksepäin, jollei perho jo ole läiskien lyönyt vedenpintaan. Tämän voi osittain estää syöttämällä hieman lisää siimaa esimerkiksi vapaa eteenpäin työntämällä.

Vastaavasti jos heitto on jostain syystä voimaton, peruke ei ehkä oikene loppuun. Tätä voi jossain määrin korjata nostamalla vapaa tai vetämällä siimasta. Tällöin peruke oikenee, mutta heitto jää suunniteltua hieman lyhyemmäksi.

Yleensä näihin temppuihin ei tarvitse turvautua, sillä heittäjä näkee jo valeheitoissa, onko heiton voima sopiva. Eri asia sitten on, että joskus (esimerkiksi kuivaperhon heitossa myötävirtaan) halutaan saada aikaan löysä siima, jotta perho ehtisi kellua pari metriä vapaasti. Silloin heitetään liian voimakkaasti hieman korkealle, jolloin siima putoaa löysänä veteen.

Huono oikeneminen voi myös aiheutua siitä, ettei siima sovi vapaan, tai ettei sen tyyppi ole sopiva. Tosin nykyajan vavat eivät ole niin herkkiä oikealle kuormitukselle kuin splitcane-vavat olivat, mutta rajansa sentään kaikella.

Jos lyhyet heitot onnistuvat hyvin, mutta pitkät eivät, saattaa vapa olla liian hento käytettävälle siimalle. Tällöin on kaksi ratkaisua: joko voimakkaampi vapa tai kevyempi siima. Jos kokeiltu siima on kaksoiskartiomallia (DT), usein riittää siirtyminen samannumeroiseen WF-siimaan tai ST-siimaan. Jälkimmäisen voi hyvin valmistaa itsekin DT-siimasta katkaisemalla siitä noin 9-10 metrin palan ja liittämällä ampumasiima siihen. Jos se vieläkin tuntuu olevan vavalle liikaa, voi siimaa lyhentää vielä tyvestään metrin verran. Näin lyhennetyllä siimalla saa helposti "ampumalla" pitempiä heittoja kuin täyspitkällä siimalla. Jos taas pitkät heitot onnistuvat hyvin, mutta lyhyet eivät, tepsivät päinvastaiset keinot.

Huono oikeneminen voi johtua myös siiman kartioisuudesta. Jos siimassa on pitkä kartio-osa, ja käytetään tuuheita perhoja ja suhteellisen paksua peruketta, oikeneminen on heikkoa. Silloin siiman kärjestä voi poistaa jonkin verran (ainakin ne kaksi jalkaa eli 60 senttiä sitä tasapaksua osuutta, joka löytyy nykyisin lähes jokaisesta perhosiimasta). Eri perukerakenteita kokeilemalla löytää pian yhdistelmän, joka oikenee hyvin keskimääräisillä heittopituuksilla.

Kaupoista löytyy myös siimoja, jotka on oikeastaan tarkoitettu amerikkalaisen bassin kalastukseen. Rakentamalla pitkän perukkeen, jossa on riittävän vahvat paino-osat, hallitsee tämänkin tilanteen. Olen jopa itse rakentanut tasavahvaan siimaan perukkeen, joka oikeni oikein nätisti. Vähän kokeiluja siihen tosin tarvittiin. Perukkeen tyviosa oli 0,90 milliä (siima oli D-silkkiä eli 1,20 mm).

Kokeile eri perukkeita

Yleensä perhokalastajat ovat liian varovaisia kokeilemaan eri perukerakenteita. Sillä tavalla voitaisiin kuitenkin saada aikaan hyvä oikeneminen. Moni ostaa kaupasta valmiit perukkeet tekemättä niille koskaan mitään, vaikka peruke voi 100 prosenttisesti sopia vain yhteen siimaan ja yhteen perhokokoon!

Kaikkein yksinkertaisinta on sitoa peruke itse sopivista pätkistä. Hankkimalla sarjan 25 metrin puolia monofiiliä (0,60, 0,50, 0,45, 0,40, 0,35, 0,30, 0,25, 0,20 ja 0,18 tai 0,16 mm) pystyy rakentamaan minkä perukkeen tahansa. Kun sitten olet löytänyt hyvin oikenevan rakenteen, älä muuta sitä. Korkeintaan poistat tai lisäät perhokoon mukaan kaksi viimeistä pätkää.

Kirjoissa usein neuvotaan, että peruke pitäisi uusia joka vuosi. Se on täyttä puppua! Järkikin sanoo, että jos esimerkiksi kalastat 0,18 millin vahvuisella kärjellä, niin perukkeen kaikki muut osat ovat käytettyinäkin aina vahvempia.

Perhon tarkkuusheittokilpailuun osallistuville annan vielä neuvon: Rakenna peruke, joka oikenee hyvin maaliin numero kolme heitettäessä. Sillä pärjää silloin sekä lyhyissä että pitkissä heitoissa pelkästään heittotekniikkaa muuttamalla.

Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin Suomen Castingliitto ry:n julkaisemassa Casting-lehdessä.

(Perhokalastus 5/2002)